Punaisen joen toisella puolella

Politiikka toi minut Vietnamiin. Vuoden 2016 kollaasit olivat sen jälkeen valmiit kun maalasin jokaiseen musteselfiet. Kuopioon, Siilinjärvelle, Budapestiin tai Pariiisin en niitä saanut valmiiksi. Hanoihin tulivat kehystämättöminä näppärästi käsitavaroissa pukupussissa.

Aamulla kello 9.30 päätin lähteä Song Hong- punaisen joen toiselle puolelle ja asettua siellä johonkin kutsuvaan paikkaan. Cau Churong Durong siltaa pitkin ei voinutkaan kävellä. Moottoripyörällä kuitenkin  pääsi näppärästi sillan yli. Istuin moottoripyörän selkään, kuskin taakse. Kaksi kättä olisi ollut hyvä pelkkään istumiseen. Vasen piti kiinni kollaaseista. Oikealla oltiin kiinni tarakassa. Sillalla oivalsin, että moottoripyörän kyydissä oli syytä mennä mukaan pyörän ja kuskin rytmiin ja kallistuksiin. Ei saanut pistää vastaan. Sillä montako kättä sinua pyörän päällä piti, ei oikeasti ollut merkitystä. Joko olit flowssa tai sitä vastaan.

Asetuin kollaasiperformanssini kanssa esille Hanoin aamuruuhkaan punaisen joen toiselle puolelle heti sillan jälkeen liikenneympyrästä vasemmalle DT378:n ja Phu Vien kadun kulmaan.

Kaikki kaupungin reilut kolme miljoonaa asukasta oli samaan aikaan kadulla. Laitoin kollaasit sementtiselle korokkeelle. Vettä ripeskeli. Tuuli puuskittain. Etsin kiviä kollaasien päälle pitämään niitä paikoillaan.

Korokkeelta työt näkyivät hyvin ohikulkijoille. Otin kädet pois taskuista, muutaman kollaasin käteeni ja aloin katselle liikennettä. Simultaanisuus – samanaikaisuus kiehtoi ja ymmärsin miksi tämä kaikki oli mahdollista. Liikennepoliisit olivat huvittavia.  Yrittään nyt kontrolloida tätä elämän virtaa.

Skoottereita, mopoja, moottoripyöriä, pakettiautoja, kuorma-autoja, linja-autoja – liikennettä joka lähtöön virtasi ohitseni. Kaikki se mitä ihminen on keksinyt tarvita ja mistä olemme kiinnostuneita virtasi  ohitseni.

Ei minun teoksillani Hanoin aamuruuhkaa täytynytkään pysäyttää. Oli riittävää asettua tähän paikkaan ja olla. Kuvat saivat vaikuttaa. Ei niitä tänne kauppaamaan tultu. Kuka tässä mistään kollaaseista olisi muutenkaan kiinnostunut kun oli autonrenkaita, kanoja, ruokaa, metallisia eri pituisia tankoja, muoviröykkiöitä, sandaaleja ja työmatka.

Vietnamilaiset käyttävät liikenteessä kasvosuojaimia. Niitä on vaikka minkälaisia – jokaiseen tyyliin sopivia. Parasta on suojainten yllä olevat silmät. Ne hymyilivät. Ihanaa ihmisvirtaa, eikä kukaan ole aggressiivinen. Torvet soivat koska ovat huomannet – myös minut.

En puhu vietnamia ja kollaaseja katsomaan tulleista kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Suomea en edes yrittänyt puhua. Tunsin itseni idiootiksi kun huomasin alkavani toistaa ”free, no money for You” JP juuri näin ei pitänyt tehdä. Piti vaan antaa olla, niin kuin moottoripyörän selässä pitkin siltaa jolla punainen jokikin ylitettiin. Ei Hanoin aamuruuhkaa pitänyt pysäyttää! On tässä taiteilijalla haastetta.

Sementtikorokkeen vieressä oli kaksi isoa roskakoria. Lähistön asukkaat ja liikennevirran väki toivat niihin roskia ja näkivät samalla kollaaseja. Voitonmerkkejä, nyökytyksiä ja hyväksyntää ihmisen parhaalla kielellä – eleillä ja katseilla.

Viereisen kampaamon pojat tulivat kaksi kertaa katsomaan kollaaseja. Toisella kertaa kampaamon tytötkin tulivat mukaan. En voinut uskoa, ettei  kukaan puhunut englantia. En saanut viestiäni läpi siitä, että halutessaan olisivat saaneet ottaa itselleen mukaan oman kollaasin. Kuvaan tulivat innolla mukaan. Sitten alkoi sataa ja kampaajat auttoivat kasaamaan kollaasit takaisin.